Vaikka Suru on yleensä todellinen kullanmuru, näytti se tänään kaikkien ihmetykseksi itsestään myös pirullisen puolen. Nuori tamma oli heti harjaustuokiomme alusta asti kummallisen säpäkkänä ja Suru kyttäili katsinan takaseinällä olevasta ikkunasta ulos. Aina hetkeksi sain otettua tammaan kontaktia, mutta sitten taas piti tuijotella. Pari kertaa Suru jopa laittoi korvia luimuun ja näykkäsi ilmaa, jos pyysin sitä vaikka väistämään. No, hoidin tamman sitten vain reippaasti kuntoon turhia rapsuttelematta ja suuntasimme kohti maneesia, jossa olisimme turvassa tilsalumelta. 

​

Taluttaessakin Suru oli kovin yrmy, joten kiipesin heti selkään ja aloin pikkuhiljaa jumpata tammaa käynnissä. Suru on ollut viime aikoina todella miellyttävä ratsu, mutta tänään se sitten laittoi hanttiin oikein kunnolla. Aina hetken taistelun jälkeen se kuitenkin antoi periksi ja meni pätkissä todella hyvin, joten en usko nuorukaisen olevan kipeäkään. Ravailut sujuivat ihan hyvin ja Suru liikkui eteen oikein letkeästi, mutta kun tuli ensimmäisen laukannoston aika, sinkosi tamma eteen, heitti valtaisan pukkisarjan ja lensin suoraan maneesin hiekkaan. 

​

Hetken tilannetta siitä maasta ihmeteltyäni pääsin nousemaan ja aloitin karvapalloni metsästyksen, mutta Surupa ei tahtonut antaa kiinni. Tamma viiletti maneesia ympäri niin lujaa, kuin se töppöjaloillaan pääsee, heitti pari pukkia sinne tänne ja lopulta, ehkä kymmenen minuutin sinkoilun jälkeen tamma antoi minulle kiinni, pärskähti tyytyväisenä ja katsoi minua korvat hörössä nappisilmillään. Katsoin tammaa hämilläni ja automaattisesti tarkistin satulan sopivuuden ja kaiken, mutta kun mitään huomautettavaa ei löytynyt, kiipesin takaisin ratsaille ja ratsastin vielä nopeasti kaikki askellajit läpi. Suru liikkui todella hyvin ja letkeästi, joten tulin sitten siihen tulokseen, että nuorukainen tarvitsi vain pienen irroittelun arjesta.